Englannin taival tämän vuoden EM-kisoissa päättyi puolivälieriin.
Vaikka tappio tuli vasta rangaistuslaukauksilla, on sanottava suoraan,
että Italia vei Englantia koko ottelun ajan kuin pässiä narussa.
Menestys on ollut vaisua aiemmissakin kisoissa. 2010 Englanti
selviytyi 16 parhaan joukkoon, 2008 jäätiin koko turnauksesta pihalle,
2006 päästiin puolivälieriin, samoin 2004. Englanti on kerran voittanut
maailmanmestaruuden, vuonna 1966. EM-kisojen paras sijoitus on kolmas
vuodelta 1968. Menestysvuosien jälkeen saarivaltio on selvittänyt tiensä
neljän parhaan joukkoon kertaalleen sekä MM- että EM-kisoissa.
Englantia on totuttu pitämään yhtenä suurista jalkapallomaista.
Miksi? Kreikkakin on viime vuosikymmeninä voittanut enemmän. Tänä vuonna
lopultakin brittimedia ymmärsi olla maltillisempi. Roy Hodgsonin yltiöpuolustavaa taktiikkaa ei kritisoitu, koska ymmärrettiin, että se
on ainoa taktiikka, jolla Englanti voi saavuttaa edes kohtuullisen
tuloksen EM-karkeloissa.
Miksi kesti 45 vuotta tajuta, ettei Englanti ole samalla tasolla
huippumaiden kanssa? Rohkenen väittää, että syy on vuodessa 1966.
Maailmanmestaruus on samalla sekä paras että huonoin asia, mitä
Englannin jalkapallolle on tapahtunut. Englanti oli hetken aikaa numero
yksi koko maailmassa. Maailmassa, jonka piti olla Pelen, Eusebion tai Franz Beckenbauerin maailma. Niin vain Alf Ramseyn, Gordon Banksin, Bobby Mooren, Bobby Charltonin ja Geoff Hurstin
Englanti olikin kaikkia muita parempi turnauksessa, joka muistetaan
myös sukillepotkimisen MM-kisoina. Englannin maajoukkueen ympärille
syntyi kupla, illuusio jostain, jota ei todellisuudessa ollutkaan.
Olihan joukkue hyvä, turha sitä on kiistää. Ongelma on se, että
Englannissa luultiin brittiläisen pelityylin olevan kuolematonta.
Uskottiin fyysisyyteen, nopeisiin laitureihin ja pääpalloihin.
Miettikääpä viimeistä lausetta. Yhdistäkää mielikuvanne Hodgsonin Englantiin. Joe Hart avaa kolmen k:n säännöllä: kovaa, kauas, korkealle. Tavoitteena osua Andy Carrollin päähän. Laidalla viilettää tuulennopea Theo Walcott,
joka osaa juosta ilman palloa, mutta sormi menee suuhun, kun pallo
pitäisi saada mukaan. Tai entäpä penkillä (onneksi) koko turnauksen ajan
istunut Stewart Downing. Keskityksiä keskitysten perään, kaikki hukkaan.
Syy ei ole missään nimessä Hodgsonin, eikä pelaajien. Kuten sanoin,
Hodgson peluutti Englantia sillä ainoalla taktiikalla, jolla joukkuetta
saattoi peluuttaa.
Ongelmat ovat paljon syvemmällä. Toimitus julkaisi aiemmin tänään Wiganin managerin Roberto Martinezin
huolen Englannin akatemioiden tilasta. Martinezin mukaan Englanti on
kaukana Espanjan tasosta, koska yhä edelleen seurojen akatemioissa
painotetaan aivan liikaa fyysistä puolta. Pelaaja, joka on 15-vuotiaana
äärimmäisen taitava, mutta fyysisesti märkä lapanen, potkitaan ulos
seurasta. Martinez on ajatuksineen ehdottomasti oikeassa.
Pelaajan fyysisyyttä on helppo kehittää uran myöhemmässä vaiheessa.
Taito-ominaisuuksien kanssa on eri juttu. Pallonhallintaa, tekniikkaa,
syöttöjä, laukauksia ja taktista osaamista on kehitettävä pienestä
pitäen. Viimeksi mainitut tekijät ovat kaikki sellaisia, joissa Englanti
antaa tasoitusta muille. Hodgson otti asiaan kantaa EM-tappion jälkeen
sanomalla, että pallonhallintaan liittyviä elementtejä on harjoiteltava
Englannissa jatkossa selvästi enemmän.
Prioriteettien muuttaminen vaatii pienimuotoista
kulttuurivallankumousta. Radikaalisti sanoen, junioritasolla on edettävä
harjoittelun, ei kilpailun ehdoilla. Esimerkiksi Barcelonan La Masialla
on paljon tavoitteita. Yksikään niistä ei ole voittaminen.
Barca-juniorien ei tarvitse voittaa, koska Kataloniassa tiedetään, että
silloin muita hitaammat ja pienemmät pelaajat eivät välttämättä nouse
koskaan pinnalle.
Kesti 45 vuotta ymmärtää, ettei Englanti ole yksi parhaista
joukkueista. Kuinkahan kauan kestää ymmärtää, ettei voittaminen ole
kaikki kaikessa juniori-ikäisenä.
Jaakko Perttilä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti