Kazakstan-voiton myötä Suomi on nyt pelannut kaikki seitsemän alkusarjaotteluaan MM-kisoissa. Seitsemästä ottelusta Suomi voitti viisi ja hävisi kaksi. Leijonat tehtaili alkusarjassa 21 ja vastaavasti päästi 14 maalia. Sijoitus lohkossa on toinen tai kolmas, riippuen Yhdysvaltojen viimeisestä ottelusta.
Mitä seitsemän ottelun mittainen alkulämpö paljasti? Mihin leijonat voivat luottaa? Mihin maailmanmestaruushaaveet voivat kaatua?
Aloitetaanpa ihan alusta.
Turnaus alkoi melko lailla tahmeasti. Heikko Valko-Venäjä ja varteenotettavampi Slovakia kaadettiin nihkeästi 1-0. Sveitsi taipui 5-2. Kolmessa ensimmäisessä ottelussa Suomen maalivahdit olivat kentän parhaita pelaajia. Sekä Kari Lehtonen että Petri Vehanen näyttivät maailmanluokan otteita. Sveitsiä vastaan olisi voinut käydä huomattavasti huonommin ilman Lehtosen torjumaa läpiajoa. Tuolloin Suomi johti ottelua 3-2. Vastahyökkäyksestä Valtteri Filppula lopetti Sveitsin takaa-ajon.
Siinä voitot. Jääkiekon kehitysmaita Kazakstania ja Ranskaa ei lasketa. Näiden b-sarjaan kuuluvien maiden ainoa tehtävä on nostaa pistepörssilukemia komeammiksi. Otetaan vähän sanoja takaisin. On Ranskassa jotain hyvääkin. Ranska-peliin päästettiin ensimmäistä kertaa tavalliset kuolevaiset. Jokainen tätä lukeva on todennäköisesti kuullut Kalervo Kummolan mafian hinnoittelusta.
Vastaavasti voitto Kazakstanista antoi leijonille mahdollisuuden nousta häpeän suosta, johon joukkue viikonloppuna upposi kaulaa myöten. Tästä päästäänkin aasinsillan kautta viime viikonloppuun, joka aiheutti kansan syvissä riveissä surua ja pahennusta.
Molemmat tappiot tulivat pohjoisamerikkalaisia maita vastaan. Kanadaa vastaan leijonat pelasi loistavan ensimmäisen erän. Kaksi seuraavaa, ja kaikki kolme erää Yhdysvaltoja vastaan suomipoika otti turpaan ja rumasti. Tunti turpaan olisi riittänyt. Nyt leijonia murskattiin täydet 100 minuuttia. Erityisesti Suomi-Yhdysvallat -ottelun pohtiminen saa niskakarvat nousemaan pystyyn.
Ei siinä mitään, jos joskus hävitään. Aina ei yksinkertaisesti voi voittaa. Mutta Jaffa-hallissa sunnuntain USA-ottelussa olleena voin sanoa, että en muista ikinä nähneeni niin halutonta leijonalaumaa. Asiantunteva yleisö osaa vaatia taistelevaa kotijoukkuetta. Buuaukset ja
vihellykset ottelun lopussa olivat leijonien osalta täysin ansaittuja. Tahtotila oli nollassa, kukaan ei saanut mitään aikaan. Leijonista ei voi kaivamalla kaivaa yhtään onnistujaa. Anssi Salmelan idioottimainen ja raukkamainen päällekarkaus toivottavasti avaa jatkossa leijonien peliä. Nyt on joukkueen suurin sekopää muutaman ottelun sivussa. Kari Lehtosen loukkaantuminen ei vaikuta millään tasolla Suomen menestysmahdollisuuksiin. Vehanen ja Karri Rämö ovat saman kaliiberin maalivahteja.
Mennäänpä muihin osa-alueisiin.
Turnauksen alussa Suomen ongelma oli ykkösketjun tehottomuus. Jussi Jokinen tuhosi surffailullaan Filppulan ja Mikko Koivun yhteistyön. Pikkuhiljaa Jokinen on parantanut otteitaan, vaikkei hän edelleenkään ole se optimaalisin vaihtoehto ylivoiman maskimieheksi. Kokonaisuudessaan voidaan kuitenkin sanoa, että tällä hetkellä NHL-miehistä koottu ykkösketju on selvästi Suomen paras. On taitoa, on tahtoa, on tehoja. Koivun johtama ylivoima toimii kohtuullisen hyvillä tehoilla, kun pelataan borateja ja patonkimiehiä vastaan. Vielä on onnistuttava oikeita kiekkomaita vastaan.
Jos ykkösketju toimii, samaa ei voi sanoa Jarkko Immosen johtamasta kakkosketjusta. On jokseenkin hämmentävää ajatella, että vuosi sitten Bratislavassa Immonen, Mikael Granlund ja Janne Pesonen dominoivat peliä niin viidellä viittä vastaan, kuin ylivoimallakin. Tällä hetkellä ketju hyökkää tehottomasti ja puolustaa surkeasti. Koko kolmikko on tehotilastossa pakkasen puolella. Se on tarpeeksi huolestuttavaa, jos Kazakstan saa luotua useita maalipaikkoja yhtä ketjua vastaan. Näin tapahtui tänään Suomen toiselle kentälliselle.
Koko kansan Mikkeä yritetään saada pelikuntoon kaikin mahdollisin keinoin. Kazakstania vastaan Granlund penkitettiin lähes koko kolmannen erän ajaksi. Kylmä totuus taitaa olla se, että viime keväästä asti Granlund ei ole ehtinyt levätä ja nollata kroppaansa kertaakaan. Mahtaa Kummolaa harmittaa, kun koko kansan kultapoika ja mainoskampanjoiden keulakuva ei olekaan parhaimmillaan. Ai mutta ei rautakansleri taida ymmärtää, että se on suurelta osin hänen syytään.
Leijonien kaksi puolustavampaa kentällistä on ollut kohtuullisen näkymättömiä. Eipä Niko Kapasen ja Petri Kontiolan johtamilta ketjuilta paljon ole odotettukaan hyökkäyspäässä. Vahva taklaus-, karvaus- ja puolustuspeli riittäisi, jos Immosen ketju saisi hanoja auki Bratislavan malliin. Suomi on valitettavasti tällä hetkellä niin sanottu yhden tempun poni. Maalinteko on täysin Koivun ketjun harteilla.
Tehottomuus ei ole pelkästään hyökkääjien vika. Suuri osa Suomen hyökkäyksistä tyrehtyy viimeistään keskialueella. Pääsyyllisiä tähän ovat puolustajat. Jukka Jalosen pelitapa vaatii pakeilta pelirohkeutta ja hyviä syöttöjä. Jos ensimmäinen syöttö on epätarkka tai se annetaan väärään rytmiin, koko hyökkäys tuhoutuu. Ja ensimmäiset syötöt ovat olleet juurikin näitä, epätarkkoja ja huonosti ajoitettuja. Koska en ole tosissani jääkiekkoa päivääkään pelannut, esitän nyt kysymyksen niille lukijoilleni, jotka ovat. Miten on mahdollista, että maajoukkuetasolla joukkueessa on puolustajia, jotka pystyvät paineettomassa tilassa syöttämään kolmen metrin syötön metrin verran liian eteen tai taakse? Jos näin käy paineettomassa tilassa, voitte vain kuvitella miten käy, kun vastustaja antaa leijonapakeille painetta. Yhdysvallat näytti sen murhaavasti tulostaululla.
Leijonissa on pelattu parin vuoden ajan Jalosen kiekkokontrolliin perustuvalla pelitavalla. Pelkästään tänä keväänä leijonat on ehtinyt hioa kuvioitaan noin parinkymmenen ottelun verran. Nyt pitäisi olla valmista. Mutta eipä ole. Pelaaminen on jatkuvaa hapuilua. Pelaajat miettivät kukin vuorollaan, pitäisikö nyt kääntää nopeasti ylöspäin, vai pitäisikö tässä tilanteessa palauttaa pakille. Vastaavasti pakeille on epäselvää, kenelle kiekko tulee pelata missäkin tilanteessa. Yksinkertaisesti sanottuna, Suomen pelaaminen ei tule tällä hetkellä selkäytimestä. Nykyään pelottavan paljon Don Cherryä muistuttavan Juhani Tammisen mielestä Jalonen on valmentanut pakkaansa liikaa, ja että Jalonen on antanut pelaajille liian monta mietittävää asiaa. Vastaavasti itseään Johtavaksi analyytikoksi tituleeraavan (Tamminen kutsuu itseään Aurinkokuninkaaksi) Petteri Sihvosen mukaan Jalonen ei ole vaatinut tarpeeksi tiukasti pelaajiltaan pelitavan mukaisia ratkaisuja.
Oli miten oli, pelitapa on pakko oppia ennen puolivälierää. Torstain puolivälierässä tulee joka tapauksessa vastaan pohjoisamerikkalainen joukkue. Ryan Getzlafit ja muut voivat huidella ympäri baareja. Miksi? He tietävät, miten Kanada pelaa. Kanada on pelannut samalla tavalla todennäköisesti jääkiekon keksimisestä lähtien. Samat sanat pätevät Yhdysvaltoihin.
Parhaimmillaan hyvä pelitapa voi tasoittaa puntteja, jos materiaalissa hävitään. Ja materiaalissahan hävitään, etenkin Kanadalle. Tästä syystä pelitapa ei saa olla joukkueen heikko lenkki. Jos on, Suomen viimeinen peli nähdään torstaina.
Jaakko Perttilä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti